URHEILUA

Ja vain rakkaudesta lajiin
palattiin sen pariin
soitellaan sovitaan kyytei
iltamyöhään pestään pyykkei


　 Aattelinpa kirjottaa teille tännää vähä urheilusta!
Elikkäs mun laji on tosiaan hiihto ja en tiä mistä se johtuu,että monella on niin älyttömän kielteinen asenne tätä huippua lajia kohtaan? Ehkä se johtuu niistä ala-asteen järkyttävistä liikuntatunneista jolloin hiihettii kovassa pakkasessa liia pienillä monoilla,liia pitkillä suksilla ja liia lyhyillä sauvoilla?Kenties.Jouduin ite kerra hiihtää niilä koulunvehkeillä ja en yhtää ihmettele,että jotku miettii että vittu tää on perseestä.Sitä se oliki!

Mää oon pienestä asti rakastanu hiihtää! Oon ollu kova urheilee pikkutytöstä lähtien ja mökille mentiin talvella suksilla ja äitin kans käytii pitkiä lenkkejä. Ensimmäisen valmentajan sain 12-vuotiaana. Sen jälkeen se onki ollu menoa.Mulla on ollu huonoja ja hyviä kausia.Parhaimmillaan oon ollu pitkällä matkalla vapalla hiihtotavalla sm-kisoissa sijalla 7 ja huonoina kausina siellä kaaaukana kärjestä. En oikee koskaa oo keskittyny pelkkää hiihtoon niiku moni mun kilpatovereista.Oon ollu 15-vuotiaasta asti kesät töissä,joskus skipannu kisoja joittenki pirskeitten takia(mutta en enään vuosiin) ja jääny huonolla säällä kotiin koneelle istumaan :--D Oikeestaan koskaa ei oo kuitenkaa ollu semmosta tympääntymistä.Mua ei oo pakotettu mihinkää. Vaikka reeneissä monesti tuntuuki pahalta niin sitte vejetää sisulla loppuun asti. Sitähä multa löytyy vähintääkin tän huiman 156cm pituuden verran.Mua naurattaa vieläkin ensimmäisen valmentajan sanat jotka on jääny muistiin. "Kun Pepillä loppuu voimat niin sitte mennää loput pahalla sisulla"

Mulle tuli "pöljä" olo ko kisapuku tipahti tänää jaloille kaapin ylähyllyltä.Halusko se muistuttaa mua jostain? No määhä istuin sohvalle sen kans ja laitoin silmät kiinni. Menin ajassa oikeestaa kauas taaksepäin ja aloin miettii sitä ystävien määrää mikä on tullu tän harrastuksen kautta,niitä reissuja ristiin rastiin pitkin suomea ja melkein jokainen lapin hotelli on tullu tsekattua useampaan otteeseen. Sitten tuliki mieleen ne kaikki kesällä tehdyt sauvarinteet kun "ei urheilija" kaverit on soitellu biitsille ja mää oon sanonu ,että nyt on treenit katellaa illalla.No illalla sitä onki ollu niin sippi ,että biitsie sijaa on sänky kutsunu. Ja mikä parasta: fiilis on se etten oo mitää menettäny. Nuorena on pitäny oppia kantaa itestää vastuuta reissatessaa ilma vanhempia toisella puolella suomea. Mua naurattaa kuinka monesti jonku muun äiti tai isä on sanonu mulle startissa että "peppi, sulla on enää 5min lähtöö ja on täyet kamppeet päällä ja sukset leimaamatta".Hei kiitos teille! Ilman nuita sanoja oisin varmaa aika monesti myöhästyny.Nii ja voisin kiittää myös niistä kaikista kyydeistä ja suksienlaitoista!
Tässä lajissa huomaa helposti jäävänsä yksin.Harrastajia on vähä ja kaikilla on ainainen kiire,mutta oon mää aina saanu apua ko oon vaan pyytäny.Kuka sanoikaan ettei hyviä ihmisiä enää olekaan?Ei pidä paikkaansa. Joskus tuntuuki hurjalta kattoa niitä perheitä jossa hiihto on yhteinen harrastus ko ite oon tämmönen oman tienkulkija joka ajaa yksin kisoihin . Kiitos mun "perheelle" joka ei vaivaantunu kattoo ees SM-kisoja vaikka ne järjestettiin kotipaikkakunnalla.Onneks oli kuitenkin muita rakkaita ihmisiä ladun varressa,mutta nää on semmosia juttuja jotka muistetaan.

Nyt onki vähä tyhjä olo ko en tiä mitä tapahtuu. Aina kesät on menny treenatessa ja menee nytkin,mutta en oikeestaa ookkaa enää varma,että lähenkö siihe leikkiin mukaan?
Oon tullu isojen kysymyksien eteen. Minne muutan,pääsenkö sittenki opiskelemaan,oonko töissä ja ennen kaikkea kestääkö jalat.
Viime kausi oli iha yhtä helvettiä. Eka ensilumien tullesa maahan luukalvot tulehtu ja reenaaminen laski iha minimiin. Siinä sitte taiteiltiinki ne vähäsetki kisat hirveissä jalkakivuissa,mutta siitäki selvittiin.Onha mulla maailman paras suksihuoltaja joka potkii aina perseelle ko itellä usko loppuu! Keväällä selviski ,että mulla on lievät rasitusmurtumat kummassakin jalassa. Olin helpottunu,mutta toisaalta pettyny. Kovalle alustalle ei oikee oo asiaa juokseen,mutta elättelen toivoa ,että syksyllä juoksen maratoonin:) Tuntuu typerältä valmistautua kauteen ilman tavotteita ja suurempia suunnitelmia.Nyt lähinnä mennää viikko ja kuukausi kerrallaan.Koskaaha sitä ei tiä mitä tapahtuu,mutta toivottavasti nähhää vielä ens talvena sielä ladulla niissä merkeissä,että mulla on vielä valkonen lappu rinnassa:)

Leuka pystyyn&kohti uusia haasteita!

-Peppi